Palautteen aika

On niin paljon asiaa etten tiedä mistä aloittaisi.. =D Kävijämäärä täällä blogissani on ylittänyt rajoittuneet odotukseni. Kiitos teille siitä hyvät ja rakkaat ihmiset. Mukavaa että blogini on tavoittanut näkeviä silmiä, kuulevia korvia ja tuntevia ihmisiä. On ollut antoisaa ja suorastaan intohimo kirjoittaa tätä blogia. Jokainen ihminen on rakkauden arvoinen on sitten ihminen pieni, pitkä, paksu taikka laiha. Valkoihoinen taikka jonkin muun värinen. Ammattiin tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Meistä jokainen on tavalla tai toisella vastuullinen rakkaudesta. Niin henkilökohtaisella tasolla kuin suuremminkin ajateltuna.

Jotain rakkauden huumasta

Tässä seuraavassa olen siteerannut kirjailijalta sekä avioliittoneuvojalta, jonka nimi on Gary Chapman olen miehen näkemyksiä aiemminkin hieman jo jakanut..  Omia kommentteja suluissa välillä. Seuraavassa kirjasta Rakkauden Kieli:

Monet ihmiset menevät naimisiin rakastumisen kokemuksesta käsin. Kun tapaa jonkun, jonka fyysiset ominaisuudet ja luonteenpiirteet saavat aikaan vahvan sähköiskun, rakkaushälytin alkaa toimia. Kellot soivat ja otetaan tavoitteeksi tutustua ihastuksen kohteeseen lähemmin. Kun rakkauden kohde on tunnustanut omat tunteensa, on jo helppo puhua naimisiin menosta. Kaikkihan tietävät, että rakastuminen on välttämätön perusta naimisiin menolle. Huipussaan rakastumisen kokemus on valtaisa. Rakastettu täyttää kaikki ajatukset lähes pakkomielteen tavoin. Häntä ajatellaan lähes aamusta iltaan ja varsinkin nukkumaan mentäessä. Aamulla herätessä tuo rakastettu on ensimmäisenä mielessä. Kaivataan saada olla yhdessä. Yhdessä vietetty aika on kuin kulkisit taivaan esikartanoissa.

Ennen naimisiinmenoa uneksitaan onnellisesta avioliitosta. Meidän onnestamme tulee täydellinen. Muut parit ehkä riitelevät, mutta meillä ei sitä vaaraa ole. Mehän rakastamme toisiamme. Tietenkään emme täysin sinisilmäisiä ole. Pystymme ajattelemaan järkevästi, että joudumme jossakin vaiheessa kohtaamaan erimielisyyksiä. Silti olemme varmoja siitä, että pystymme keskustelemaan niistä avoimesti; toinen meistä on aina valmis tekemään myönnytyksiä, ja niin pääsemme sovintoon. Rakastuneena on vaikea uskoa mitään muuta. ( Avoimuudesta olettaen että ihminen on oikeasti sydämestään täysin vilpitön ja halukas ymmärtämään toisen kumppanuksen näkemyksiä ja motiiveja toimia omalla tavallaan vahvasti omasta näkökannastaan. Matkan varrella olen huomannut että kovinkaan monella ihmisellä ei tämä näkemys toteudu ihmissuhteissaan. Tuo myönnytys näkemys on ok mikäli se tapahtuu hänen oman vapaan tahdon sallimissa rajoissa.. Sillä mikäli joustat liikaa omista näkemyksistäsi niin se voi olla tuhoisaa pitkällä aikavälillä).

Tosiasia on valitettavasti se, ettei rakastumisen kokemus kestä ikuisesti. Psykologi Dorothy Tennov on tutkinut rakastumista laajasti. Testattuaan kymmeniä pareja hän tuli siihen tulokseen, että romanttisen rakastumisen keskimääräinen elinaika on kaksi vuotta. Jos kyseessä on salainen rakkaussuhde, tunne saattaa kestää hieman kauemmin. Lopulta kaikki kuitenkin laskeutuvat pilvistä takaisin maan pinnalle. Silmät avautuvat, ja nähdään toisen viat. Jotkut rakastetun luonteen piirteistä ovat suorastaan ärsyttäviä. Hänen käyttäytyminen ei enää miellytäkkään. (Tässä vaiheessa mielestäni on hyvä keskittää huomiotaan niihin seikkoihin joihin on alunperin ihastunut kumppanissaan. Ja hyväksyä sekin tosiasia, että hänellä voi olla jokin kiusallinen tilanne päällänsä esim. töissä, koulussa tai vaikka jonkun hyvän kaverin kanssa). Tervetuloa avioliiton todellisuuteen, jossa pesuallasta koristavat hiukset ja peiliä pienet valkoiset läikät; jossa riidat keskittyvät siihen, miten päin vessapaperirulla asetetaan telineeseen ja pitäisikö kannen olla auki vai kiinni. (Toisin sanoen parisuhteesta on tullut ihmisten suurien egojen valtataistelu. Egosta olen kertonut jo aiemmin). Tässä todellisuudessa katse voi loukata ja sana musertaa. Rakastavaisista voi tulla vihollisia ja avioliitosta taistelukenttä. Mihin rakastuminen hävisi?

Se ei ollutkaan muuta kuin harhakuvitelma, joka narrasi kaksi ihmistä lupaamaan toisilleen rakkautta niin myötä kuin vastamäissä. Ei ihme, että niin moni on lopulta kironnut koko avioliittoaan ja kumppaniaan, jota kerran rakasti. Onhan petetyllä loppujen lopuksi oikeus olla vihainen. Oliko rakkaus todellista? Uskon että oli. Ongelma oli vain virheellisissä tiedoissa. Virheellistä oli ajatus, että rakastuminen kestäisi ikuisesti. Aivan arkipäiväisen huomion olisi sietänyt saada seurustelevan parin käsittämään, että jollei rakastumisen pakkomielle päättyisi koskaan, oltaisiin vakavissa vaikeuksissa. Liike-elämän, teollisuus, kirkko- koulut ja muu yhteiskunta järkkyisivät, koska rakastuneet menettävät uskon ja mielenkiintonsa kaikkeen muuhun. Juuri siksi kutsun rakastumista pakkomielteeksi. Rakastuneen on vaikea opiskella. Hän tietää, että seuraavana päivänä on historian tentti - mutta mitä merkitystä historialla on? Rakastumisen hurmio saa ihmisen kuvittelemaan, että suhde rakastettuun on läheinen. Rakastuneet tuntevat kuuluvansa toisilleen. He uskovat voivansa ratkaista kaikki ongelmat. He tahtovat käyttäytyä toisiaan kohtaan epäitsekkäästi. Kun rakastumisen kokemus on kulkenut luonnollisen kulkunsa loppuun, rakastuneet palaavat todelliseen maailmaan ja alkavat puolustaa omia oikeuksiaan. 

Mies ilmaisee toiveensa, mutta vaimo haluaakin jotain muuta. Ja kun nainen haluaa jotain niin mies on muiden puuhasteluiden kimpussa. Vähitellen läheisyyden harhakuvitelma haihtuu, ja yksilölliset halut nousevat esiin. Kyse on kahdesta yksilöllisestä ihmisestä. Heidän ajatuksensa eivät ole sulautuneet yhteen; tunteetkin sekoittuivat rakkauden meressä vain hetkeksi. Todellisuuden aallot alkavat viedä heitä erilleen toisistaan. Rakastuminen päättyy, ja puolisoilla on kaksi vaihtoehtoa: he joko vetäytyvät toisten luota, eroavat ja alkavat etsiä uutta rakastumiskokemusta tai ryhtyvät siihen vaivalloiseen työhön, jonka tavoitteena on oppia rakastamaan toista ilman rakastumisen huumaa. Jotkut tutkijat, heidän joukossaan psykiatri M. Scott Peck ja psykologi Dorothy Tennov, ovat tulleet siihen tulokseen, ettei rakastumisen kokemusta tulisi lainkaan nimittää rakkaudeksi. Tennov on muodostanut rakastumisen kokemukselle oman nimityksen erottaakseen sen todellisesta rakkaudesta. Peck katsoo, ettei rakastumisen kokemus ole todellista rakkautta kolmesta syystä. 

Ensinnäkään rakastuminen ei ole tahdon ratkaisu eikä tietoinen valinta. Rakastumista emme saa omin voimin aikaan, vaikka kuinka tahtoisimme. Toisaalta kokemus yllättää meidät joskus juuri silloin, kun emme lainkaan sitä etsi. Rakastumme usein sopimattomalla hetkellä odottamattomiin ihmisiin.Toiseksi rakastuminen ei ole todelista rakkautta, koska se on vaivatonta. Mitä sitten rakastuneena tekeekin, ei siihen juuri vaadita kurinalaisuutta eikä tietoisia ponnisteluja. Pitkät kalliit puhelut, matkakustannukset, ylelliset lahjat ja raskaat työrupeamat eivät merkitse minkäänlaista uhrausta. Kuten vaisto saa linnun rakentamaan itselleen pesän, rakkauden kokemus saa vaistomaisesti tekemään toisen puolesta omituisia ja luonnottomia asioita. Kolmanneksi rakastunut ei ole aidosti kiinnostunut toisen ihmisen henkilökohtaisen kasvun edistämisestä. "Rakastumisellamme pyrimme palkästään eroon yksinäisyyden tunteestamme (käsitettä yksinäisyys olen avannut aikaisemmissa teksteissäni) ja yritämme vielä varmistaa tämän tilan jatkumisen avioliitolla."1 Rakastuneena ei näe sen enempää itsessäkään kuin toisessakaan kasvun ja kehityksen tarvetta. Rakastumisen kokemus saa tuntemaan, että on päässyt päämäärään.  Ihminen on onnensa huipulla , ja hänen ainoa toiveensa on saada jäädä sinne.

Rakastettu ei tietenkään tarvitse kasvua, koska hän on täydellinen. Voi vain toivoa, että hän pysyy sammanlaisena myös tulevaisuudessa. (Tätä en ymmärrä sinänsä, että miksi? sillä mikäli hän voi olla jotain parempaa niin miksei? Esim. eheämpi henkisesti että fyysisesti jne..) Jollei rakastuminen ole todellista rakkautta, mitä se sitten on? Peck tulee siihen tulokseen, että se on "genettisesti määräytynyt, vaistonvarainen parittelua edesauttava osatekijä. Toisin sanoen rakastumisen aiheuttama minän rajojen tilapäinen romahdus on ihmisen kaavamainen tapa suhtautua omiin sisäisiin seksuaalisiin tarpeisiin ja ulkoisiin seksuaalisiin ärsykkeisiin, joiden tarkoituksena on edistää parinmuodostusta ja varmistaa lajin säilyminen"2. Päteepä peckin määritelmä tai ei, ne, jotka ovat kokeneet niin rakastumisen kuin sen päättymisenkin, voivat varmasti todistaa, että rakastuminen sinkoaa ihmisen ennen kokemattomiin tunteiden pyörteisiin. Sillä on taipumus saada järkevä ajattelu häviämään, ja huomaamme usein tekevämme ja sanovamme sellaista, mitä ei olisi tullut maltillisempina ajanjaksoina kysymykseenkään. 

Laskeuduttuamme rakastumisen huumasta maan pinnalle ihmettelemme itse asiassa usein, mikä meidät on saanut moista tekemään. Lopulta aina edessä on paluu todellisuuteen maailmaan, jossa erimielisyydet tulevat esiin. Kuinka monet ovakaan kysyneet tunteen aaltojen tyynnyttyä, miksi oikein meninvaimisiin tämän ihmisen kanssa? Kun emme ole mistään asiasta samaa mieltä? Tutkimuste perusteella  näyttää siltä, että on olemassa kolmaskin vaihtoehto. Kun ymmärrämme, mitä rakastuminen todella on, eli että se on ohimenevä tunnekokemus, voimme ryhtyä etsimään puolison kanssa todellista rakkautta. Tällainen rakkaus on luonteeltaan tunneperäistä, mutta ei pakkomielteenomaista. Siinä yhdistyvät järki ja tunne. Siihen liittyy tahdon ratkaisu, ja se vaatii kurinalaisuutta. Se myös tunnustaa henkilökohtaisen kasvun tarpeen. Perustavanlaatuisin emotionaalisin tarve ei ole rakastumisen vaan aidon rakkauden tarve. Jokainen kaipaa rakkautta, joka nousee järjestä ja tietoisesta valinnasta, ei vaistoista. On tärkeää, että joku päättää omasta tahdostaan rakastaa juuri minua, että joku näkee minussa jotain rakastamisen arvoista. Aito sydämen rakkaus vaatii työtä ja kurinalaisuutta. On päätettävä nähdä vaivaa toisen ihmisen hyödyksi tietäen, että jos ponnistelut rikastuttavat hänen elämäänsä, niistä saa itsekin tyydytystä - tietoisuuden siitä, että on rakastanut toista aidosti. Siihen ei tarvita rakastumisen huumaa. Todellinen rakkaus ei itse asiassa pääse alkamaan ennen kuin rakastuminen on kulkenut tiensä loppuun. 

Kukaan ei voi ottaa itselleen kunniaa siitä huomaavaisuudesta ja suurpiirteisyydestä, jonka pakkomielteenomainen rakkaus saa aikaan. Ihmistä kuljettaa siinä vaistomainen voima, joka ei rajoitu normaaleihin käyttäytymismalleihin. Todellinen rakkaus on sitä, että päättää olla huomaavainen ja suurpiirteinen vielä senkin jälkeen, kun on palannut tahdonalaiseen, todelliseen maailmaan. Rakkaudenterpeen on täytyttävä, jotta voisi elää emotionaalisesti tervettä elämää. Naimisissa olevat aikuiset kaipaavat kiintymystä ja rakkautta puolisoiltaan. Olo tuntuu turvalliselta, kun on vakuuttunut siitä, että puoliso hyväksyy minut, haluaa olla kanssani ja pyrkii edistämään hyvinvointiani. Rakastumisen huumassa siitä ei ollut epäilystäkään. Tunne oli taivaallinen niin kuin sitä kesti. Virhe oli siinä, että sen luuli kestävän ikuisesti. Rakastumisen pakkomiellettä ei ole kuitenkaaan tarkoitettu kestämään ikuisesti. Avioliiton oppikirjoissa se muodostaa vain johdannon. Teosten tärkeimmät luvut puhuvat järkevästä, tahdonalaisesta rakkaudesta. Se on sitä rakkautta, johon viisaaat ovat aina kehottaneet. Se on tarkoituksellista.

Tässä on ilouutinen niille aviopuolisoille, jotka ovat menettäneet kaikki rakastumisen tunteensa. Jos rakkaus on tahdon ratkaisu, ihmisellä on kyky rakastaa senkin jälkeen, kun rakastuminen on kuollut ja todellinen elämä alkanut. Todellinen rakkaus alkaa asenteesta, ajattelutavasta. Rakkaus on asenne, jonka ydin on: "Olen naimisissa kanssasi, ja siksi päätän etsiä tästä lähtien sinun parastasi." Kun on tehnyt päätöksen, täytyy miettiä, miten voi alkaa ilmaista sitä käytännössä. Jonkun mielestä ajatukseni voi kuulostaa kuivalta. Rakkausko pelkkää asennetta ja sen mukaista käyttäytymistä? Missä siinä ovat tähdenlennot, ilmapallot, syvät tunteet? Missä odotuksen jännitys, silmien pilkahdus, suudelman sähköisyys, seksin kiihottavuus? Entä se turvallisuudentunne, joka nousee esiin tiedosta, että on rakastettunsa mielessä ensimmäisellä sijalla? Juuri tästä tämä kirja kertoo. Jos löydämme vastauksen siihen, kuinka voimme täyttää toistemme syvän rakkauden tarpeen, ja alamme toteuttaa sitä käytännössä, saamme kokea yhdessä rakkauden, jolla on meille paljon enemmän annettavaa kuin rakastumisen huumalla konsanaan.

Viitteet

1. M.Scott Peck 1988:rakkauden psykologia. Suom. Anna-Liisa Kuusela. Kirjapaja, helsinki. Ss. 89-90

2. Emt. s.90