Kuunteleminen
Tässä asiassa siteeraan osittain Leo Buscaglian näkemyksiä ja hieman omaa tulkintaa on myös ohessa, enkä ole niitä sinänsä tarkemmin eritelly, sillä se ei mielestäni ole oleellista asian esille tuomisen kannalta. Eli Toisten kuunteleminen on taito, jota tulisi harjoitella jatkuvasti. Siihen littyy niin paljon muutakin kuin pelkästään toisen lausumien sanojen kuuleminen ja niihin reagoiminen. Minä uskon että meissä piilevät parhaat inhimilliset ominaisuudet tulevat esille, kun todella kuuntelemme muita, sillä tämä vaatii ihmiseltä eräänlaista jalomielisyyttä sekä suvaitsevaisuutta.
"Kuuntelen, mitä sinulla on sanottavanasi, koska kunnioitan sinua. Tahdon oppia tuntemaan sinut. Tahdon ymmärtää sinua paremmin." Tässä yhteydessä mielestäni tulee samalla opittua kuinka olla läsnä oikeasti ihmisille ympärillään vaan harvoin voi olla mitään annettavaa jos sinulla ei se ennestään olisi olemassa. "Kuuntelen sinua, sillä tahdon jakaa tunteesi ja tiedän, että jonain päivänä tulen tarvitsemaan itse sinun myötätuntoasi, kuulen sinua sillä minä rakastan sinua"
Monet ihmiset unohtavat, että kuunteleminen on oikeastaan koko keskustelu. Sillä kun he ponnistelevat niin kovin tuodakseen pelkästään omat näkemyksensä esiin. Olen sitä mieltä että rakastavan parin tai ystävienkin kesken tulisi harjoittaa hienotunteisuutta. Jopa syvästi rakastuneidenkin ihmisten on hyvä hieman olla tietoisia siitä, että mitä sieltä suusta oikeasti putkahtelee. Epätoivon, epäilyksen, vihastuksen tai halveksunnan hetkellä lausutut ajatukset voivat vahingoittaa parisuhdetta pysyvästi.
Hienotunteisuus toisaalta merkitsee sitä, että asiaa ajatellen valitsemme parhaan tavan menetellä kaikkien osallistujien kesken. Jopa pidättäytyminen sanomasta jotain sellaista, joka loukkaisi saattaa olla sellaista hienotunteisuutta, jota juuri tällä hetkellä kaivataan. Tietenkin tuo saattaa tarkoittaa, että meidän on jätettävä sanomatta sellainen sutkautus kuin "minähän sanoin niin" ainakin sillä hetkellä. Niiitä ihmisiä, jotka osaavat pehmentää suorasukaisuutta olemalla samalla tahdikkaita voi vain ihailla.
Sen kaltaista rehellisyyttä tarvitaan enemmänkin ihmissuhteissa kuten myös työpaikoillakin ja ylipäätään elämäntilanteissa ihmisten kanssa. Me kaikki hyödymme rehellisestä ajatusten vaihdoksesta, mutta varsinkin silloin kun siihen sisältyy ripaus hienotunteisuutta. Erich Fromm kirjoittaa: " Yksilön elämä kokonaisuudessaan ei ole mitään muuta kuin oman minuutensa synnytys prosessi, itseasiassa olemme todennäköisesti täysin syntyneitä vasta kuoleman hetkellä." Me voimme käyttää meille suotua aikaa kehittääksemme myönteisiä ominaisuuksiamme mahdollisimman pitkälle, mikä muuten on meidän inhimillinen tavaramerkkimme.
Elämänkaari on aivan liian lyhyt murehtiaksemme ja katuaksemme tehtyjen tai tekemättömien asioiden luonnetta. Meidän on suotavaa muistuttaa itseämme ja varsinkin lapsiamme, että kuolema ei ole mikään pelättävä asia niin kauan kuin ymmärrämme, että jokaiseen hetkeen sisältyy elämää ja kuolemaa juuri niin paljon kuin olemme valmiita siihen sitä valamaan.
Yksinäisyys vaiko itsenäisyys
Yksinäisyyden pelko voi ajaa ihmisen huonoon, toimimattomaan ihmissuhteeseen, kunhan vain voimme välttää tuon pelottavan yksinäisyyden tunteen. Tuskin kenellekkään tarvii kertoa, että yksinäisyys voi olla erittäin tuskallista. Se synnyttää kielteisiä tunteita, vähentää rohkeutta kokeilla tuntemattomia asioita ja näivettää tunne-elämäämme. Eipä siis ole mikään ihme, että ihmiset jopa valitsevat kiusallisen ja epätyydyttävän ihmissuhteen jatkamisen mieluimmin kuin jäävät yksin.
Me kaikki tiedämme, että yksinäisyydellä on varsin vähän tekemistä todellisen yksin olemisen kanssa. Itseasiassa jotkut kaikkein yksinäisimmistä ihmisistä ovat jatkuvasti ihmisjoukon mukana, muitten ympäröimänä. Onpa elämän tilanteesi millainen tahansa, olemme silti kaikki varmasti tunteneet yksinäisyyttä ja kärsineet siitä jossain vaiheessa elämäämme. On osoitettu, että ihmisten valinnat tällaisissa tilanteissa riippuvat suurilta määrin siitä, mitä mieltä he ovat itsestään, kuin mistään muusta tekijästä.
Yksinäisyys ei ole koskaan miellyttävää. Se vaatii ihmiseltä määrätyn verran ponnisteluja tietyn ajanjakson verranasennoituakseen uudestaan tai tervehtyäkseen kolhuista. Koska meidän tuolloin on pakko tutkia itseämme ja määritellä oma arvomme uudestaan, sekä myöskin luomamme maailma oppiaksemme tuntemaan itsemme paremmin. Vaan tämä saattaa myöskin osoittautua oppimisen ja henkisen kasvun ajaksi. Ei ole niinkään kyse taistelusta yksinäisyyttä vastaan vaan siitä kuinka henkilö käyttää oman itsetuntemuksensa synnyttämää voimaa pystyäkseen asettamaan asiat oikeaan perspektiiviin.
On sääli että lähes aina ihmiset odottavat siihen pisteeseen, että tuo yksinäisyyden tunne kuristaa meidät ennen kuin yritämme ymmärtää sen monia kerrostumia. Toisaalta se on ymmärrettävää, koska meidät on kasvatettu välttämään "yksinäisyyttä". Yksin olemista aivan kuin se olisi jollain tavalla yhteiskunnan vastaista käytöstä. Meillä on usein niin paljon tekemistä, että joutuessamme olemaan yksin tilanteessa, jossa meillä on ylimääräistä aikaa käsissämme, monet kokevatkin sen lähes liiankin musertavana asiana.
Taivas meitä varjelkoon lähestyvästä viikonlopusta, jonka viettoa ei ole suunniteltu etukäteen. Kukaan ei kerro meille, että on aivan normaalia haluta välillä olla yksin, järjestää itselleen yksityistä aikaa, jolloin voi virittyä omien tarpeidensa ja halujensa mukaisesti. Eli nojata pelkästään omien henkisten varojensa ohjaukseen tai noudattaa hetken mielijohteita tai unelmaa. Kaikki ihmiset tarvitsevat oman yksityisen maailmansa, minne he voivat vetäytyä, muista erilleen, hiljakseen keräämään itseään, päästäkseen uudelleen kosketukseen oman minänsä kanssa.
Tarvitsemme tällaisen oman henkilökohtaisen yksinäisen paikan miellyttävää vaihtelua elämämme julkisemmalle puolelle. Meidän on suojellen arvostettava tätä olemassaolomme puolta aivan yhtä paljon kuin seurallisempaa minäämme. Tällä tavalla meille on syntynyt tuo erityinen paikka, jonka suojiin voimme paeta yksinäisyyden iskiessä kohdallemme. On suurenmoista, jos elämäämme sisältyy merkittäviä ja rakastavia ihmisiä. Emme voi täysin elää onnellisena ilman heitä. Vaan emme saa antaa itsemme tulla heistä täysin riippuvaisiksi, että menetämme erillisyyden tunteen kokonaan.
Meillä sietäisi aina olla sisäinen alue, jonka voimme katsoa kuuluvan pelkästään itsellemme. Voittaaksemme yksinäisyyden tunteemme meidän on jokaisen omalla kohdallamme otettava pyhä vastuu siitä, että meistä kehittyy kokonainen ihminen. Ja ennen kaikkea pyrittävä määrittelemään oma minuutemme, ilman, että siihen on aina sisällytettävä joku toinen henkilö. Pelko ja huolestuneisuus valitettavasti muodostavat kuin naamion ihmisten kasvoille. Tuntemattomia kyräillään ja mietitään, mitä pahaa he voivat aiheuttaa, sen sijaan, että miettisimme, mitä ilon ja uuden oppimisen kykyjä heillä voisikaan olla meille tarjottavana. Epäluulo väistyy luottamuksen tieltä. Huolehtivan myötäelämisen turvin voimme edetä tuntemattomaan rakkaudella.
