Rakkaus näkemyksen selvittelyä

Tähän seuraavaan olen koonnut otteita kirjasta Viisi asiaa joita ei voida muuttaa kirjailijalta, jonka nimi on David Richo. Varmasti tässä kirjassa on paljon muutakin kertomisen/jakamisen arvoista vaan tässäpä tällainen tällä erää. Kenties saattaa tuntua että miten nämä asiat muka liittyvät minun ihmissuhteisiini? Mielestäni nämä ovat juurikin niitä olennaisia kysymyksiä joita on hyvä nostaa esiin meidän läheisissä ihmissuhteissamme. Ja varsinkin tajuttava henkilökohtaisesti se, kuinka oleellisia näkemyksiä nämä ovatkaan olemassa. Seuraavassa kirjasta:

Rakkauden tasapainoittava voima 

Henkilökohtaiset suunnitelmamme toimivat parhaiten, kun ne ovat samassa linjasssa suuremman suunnitelman kanssa. Näin käy, kun emme elä ainoastaan itsellemme ja rakkaitamme varten vaan myös maailmaa varten Rakastava ystävällisyys laajentaa tämän avoimuuden universaaliksi huolenpidoksi. Laajennamme huolehtimisemme välittömästä lähipiiristämme äärettömään maailmankaikkeuteen. Luonto toimii samoin räätälöidessään jokaisen lajin niin, että se tukee toisia lajeja.

Shakespeare muistuttaa meitä Venetsian kauppiaassa, että "noin sointuvat myös kuolemattomat sielut", ja rakastava ystävällisyys on tämän määrätietoinen ilmaus. Luonnon tasapaino ei ole aina kuitenkaan "sointuvaa", harmonista. Siihen mahtuu myös satunnaista hämmennystä ja sekasortoa. Huomaamme myös että omassa elämässämme ilmenee tuota samaa sekasortoisuutta, vaikka kuinka omistautuneesti harjoittaisimme henkisyyttä ja kuinka vilpittömästi tekisimme psyykkistä työtämme. Meissä on kuitenkin myös jotakin, joka ei koskaan kulu loppuun ja joka lannistumattomana selviää elämän myllerryksissä. Tämä jokin on energiaa, joka käsittää sekä meidät että maailmankaikkeuden. Tämä elinvoima, kaikista elämän tosiasioista rohkaisevin, on jotakin, joka säilyy meissä, meidän kauttamme ja meidän ulottumattomissamme vahingoittumattomana ja kokonaisena riippumatta siitä, mitä meille on saattanut sattua elämäämme aikana.

Paneudumme tosissamme henkisiin harjoituksiin, ja sitten seuraa muutoksia, jotka vie meidät rajoittuneen egomme tuolle puolen. Nämä muutokset ovat täydentäviä armolahjoja, ja ne henkilöityvät sankaritarujen apuvoimissa. Useimmissa saduissa sankari tai sankaritar pystyy suorittamaan tehtävänsä vain hyväntahtoisten apuvoimien avustuksella; esim. variksenpelätin, tinamies ja leijona auttoivat Dorothya. Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka keskinäinen yhteenkuuluvuus on välttämätöntä inhimilliselle kasvulle. Apuvoimien ansiosta pelästyneestä egosta tulee rakkauden esitaistelija, tietämättömästä egosta viisauden mentori, särkyneestä egosta ihmeidentekijä. Sitten luonto pitelee egoa hellästi, ja ego rentoutuu ja antautuu pideltäväksi. Tätä on lupaus ihmisen ja maailman, egon ja arkkityypin, inhimillisen ja jumalallisen energian tasapainosta ja niiden koettu merkitys. Ego on aina halunnut tulla pidellyksi tällä tavoin, vaikka se kuinka potkisi vastaan ja huutaisi raivokkaasti. 

On olemassa tasapainotiloja, joiden syntyyn me emme voi vaikuttaa ja joita me emme edes pysty kuvittelemaan mutta joita esiintyy, kun rakkaus saa meidät astumaan pelon tuolle puolen. Rakkaus karkottaa pelon, sillä rakkaus luo tunteen turvallisuudesta. Kun toimimme rakkaudesta, tunnemme olomme niin hyväksi, että rohkeutemme kukoistaa. Löydämme itsestämme varmuutta tuntea olomme kotoisaksi tosiasioiden kanssa, jotka aikaisemmin pelottivat meitä. Ne suovat meille ehdottoman, universaalin minän lahjoja: uskomme omiin voimiimme ja tunnemme olomme mukavaksi niiden kanssa; luovumme tarpeesta kontrolloida, harjoitamme rakastavaa ystävällisyyttä, antaudumme tälle hätkähdyttävälle hetkelle. Uskaltaudumme murtautua läpi porttien, joissa lukee "pääsy kielletty" tai " stop".

Kosto vai sovinto?

Homo sapiensin geenipooliin kuuluva tosiasia on elää kostaminen oletusasetuksena. Vaatii henkisyyden harjoittamista, jotta kykenee olemaan tottelematta tätä luontaista impulssia. Meidän täytyy virittää egoamme ja nollata oletusasetukset. Primitiivisen egon lempipuuha, kostaminen, on vastakohta sille, että ei menetä uskoaan toisiin. Kostaminen on buddhien ja pyhimysten opetusten vastaista. Mikä henkinen harjoitus tepsii tähän? Rakastava ystävällisyys: Tietoinen myöntyminen, myötätunto, usko, että kaikki ihmiset ovat pelastettavissa, ja sovintoon sitoutuminen. Rakastava ystävällisyys vapauttaa meidät egon kostonhimoisudesta. Mikäli vastustelematta ja syyttämättä hyväksybn sinut sellaisen kuin edessäni ilmenet, minulla ei ole pakkomiellettä kostaa sinulle tuomarinasi tai teloittajanasi.

Olen oikeudenmukainen ja valpas todistaja, joka huomaa epäoikeudenmukaisuuden, mutta ei rankaise epäoikeudenmukaisuuteen syyllistynyttä. Sen sijaan sanon sanottavani ja työskentelen epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi. Kun panemme merkille toisten käyttäytymisen tuntematta tarvetta arvostella heitä sen johdosta tai kostaa heille, harjoitamme henkisyyttä. Tuossa harjoittamisessa on voimaa, joka saa aikaan muutoksia toisissa.Sovittelu kostamisen sijaan lähentää loukattuja ja loukkaajia toisiinsa. Yleensä pakenemme ristiriitatilanteita, kuten pakenemme myös läheisyyttä. Vuoropuhelu on vaiihtoehto vetäytymiselle tai rankaisemiselle. Aikuinen tietää, että joudumme joskus kokemaan menetyksiä, että joskus epäoikeudenmukaisuutta ilmenee ihmistenvälisissä kanssakäymisissä ja että niistä voi selvitä. Henkisesti kehittynyt aikuinen ei tahdo iloita kostosta vaan rakastavasta ystävällisyydestä. Näin käy, kun emme vajoa epätoivoon toisten takia- Todellinen kosto kumpuaa epätoivosta. Epätoivo on yhteyden tunteen kadottamista. Henkisyyden harjoittamista tarvitaan, sillä pyykkiset päämäärät eivät pysty motivoimaan meitä moraalisesti. 

Anteeksi antaminen niille, jotka eivät kadu meitä loukattuaan, vaatii moraalista tiedostamista. Emme voi suunnitella anteeksiantoa tai pakottaa itseämme antamaan anteeksi. Niin vain käy, kun sitoudumme olemaan kostamatta. Tunnemme tervettä vihaa siitä, kuinka toiset ovat meitä kohdelleet huonosti. Voimme jopa sanoa suoraan, kuinka teko on vaikuttanut meihin, mutta sitten hellitämme syytöksistä ja rankaisemisen tarpeesta. Tämä on suora seuraus lupauksesta olla kostamatta, ja tuon lupauksen voimme tehdä milloin tahansa. Joskus ihmiset myöntävät syytöksensä ja osoittavat katumusta. Terve psyyke on luontaisesti ohjelmoitu niin, että tuskaa ja tappiota nähdessään siitä purkautuu myötätuntoa ja katumusta nähdessään siitä purkautuu anteeksi antoa. Katuminen on sovitus ja sitoumus olla toistamatta sitä pahaa tekoa.

Kostaminen ei tasapainoita asioita, sillä se vahingoittaa kostajan sielua ja saa aikaan entistä vakavamman epätasapainotilan. Sokrates laittoi merkille tämän vaaran ja kirjoitti "on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä itse". Näin siksi, että keho ja mieli kärsivät toisten kohdellessä meitä väärin, mutta kostaminen vahingoittaa omaa sieluamme. Henkisesti kehittynyt aikuinen ei janoa verta, eikä usko että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Hän ei raivaa tietään huipulle kynsin hampain, vaan käyttäytyy hyväntahtoisesti jokaisella askelmalla. Hänellä on henkilökohtaisia tavoitteita, mutta ei toisten kustannuksella. Tämä on esimerkki siitä, kuinka moraalisesta periaatteesta tulee tärkeämpi kuin menestyksestä materiaalisessa maailmassa. Ilo hyvästä omasta tunnosta on ylin arvo niille, jotka tahtovat kasvaa henkisesti.

Henkisyyden harjoittamisen myötä asenteemme pahantekijää kohtaan muuttuu myötätunnoksi hänen pahoissa teoissaan olevaa kärsimyksen ulottuvuutta kohtaan. Tällä tavalla reagoiminen sa myös pahantekijän rauhoittumaan. Kamppailu laji aikidossa ei ole tarkoituksena vahingoittaa vastustajaa vaan suunnata hyökkäys uudelleen ja muuttaa sitä niin, että vastustaja lopulta tajuaa, ettei väkivalta tehoa. Vaihtoehdon löytäminen väkivallalle on tapa herätä ja riemullinen tapa tuntea oma aito voimansa. Kehittyneessä yhteiskunnassa, jota elävöittää henkinen tiedostaminen, kostonhalun syrjäyttää halu korjata asiantila. Tahdomme sovitella, emme julistaa pannaan. Sellaisessa maailmassa-joka ei ikävä kyllä vielä tämän päivän maailmamme- jokainen on vastuussa omista teoistaan ja joutuu hyvittämään ne, mutta ketään ei rangaista, sillä todellinen tyydytys saadaan korjaamalla asiat ennalleen. Tässäpäs kysymys mietintään: Elänkö itse koston sivistystä edeltävässä maailmasssa vai uudessa, eittämättä pienemmässä, anteeksiantavan ja korjaavan rakkauden maailmassa?